Yhtenäisvaltion aika tuntuu olevan ohi. Tämän voi huomata seuraamalla esimerkiksi äitiydestä käytäviä keskusteluja. Perinteisesti äitiydestä on haluttu puhua vain suhteessa työelämään, koska sukupuoliroolit ovat olleet Suomessa epäselvä osa-alue ja asioita on lähestytty käytännöllisesti valtion näkökulmasta.

Äidin ja valtion suhteesta keskustellaan tällä hetkellä kolmella tavalla, joista kaksi ovat hallitsevampia. Hyvinvointivaltion näkökulma on se kolmas tapa, joka on jäämässä vähemmälle huomiolle. Tämä ei tarkoita, etteikö naiset edelleen haluaisi valtion tukevan heidän työllistymistään tai vaihtoehtoisesti kotiäitiyttä, mutta tuen vaatimisen tapa muuttuu vauhdilla. Kansallisvaltiota, yhdessä tekemistä ja äitien osallisuutta korostavat näkökulmat ovat vaihtuneet ”Jokaisella on oikeus” ja ”Kellään ei ole oikeutta” –puhetapoihin.

Näistä ensimmäisellä on eniten yhteistä hyvinvointivaltion diskurssin kanssa, mutta positiivisten oikeuksien lähtökohta ei ole enää suomalainen, äitien kansallisvaltio vaan  ihmisoikeudet tai ”luonnolliset oikeudet”, jotka ylittävät suomalaisen yhteiskunnan rajat.  ”Kellään ei ole oikeutta” on taas se ns. Nina Mikkonen –diskurssi, jossa korostetaan negatiivisten oikeuksien kautta jokaisen äidin oikeutta kasvattaa oma lapsensa erossa valtion ohjailusta.  Jälkimmäistä voi kutsua myös uusliberaaliksi näkökulmaksi, koska se pyrkii näyttämään äitiyden yksilöllisenä asiana,  josta jokaisella äidillä (tai miehellä) pitää olla oikeus päättää itse.

Todellisuudessa äitiys on sosiaalisesti rakentuva, jatkuvassa murrostilassa oleva tekemisen ja olemisen tapa, jota voi ohjailla valtio, perheyhteisöt, kyläyhteisöt, patriarkaatti tai suuryritykset. Äitiys ei muodostu jokaisen omana asiana vaan aina on mietittävä, minkä äitiyden viiteyhteisön tukemisesta on eniten hyötyä hyvän yhteiskuntakokonaisuuden kannalta, ja samalla pidettävä huolta, että naisen tosiasialliset mahdollisuudet sosiaaliseen liikkuvuuteen eivät vaarannu. Toisin sanoen biologiset ominaisuudet eivät saa jatkossakaan määrätä tasa-arvoista kansalaisuutta. Toistaiseksi tämän varmistamisessa onnistuu parhaiten valtio.

Naistenpäivänä pitää toivoa naisille jotain hyvää, mutta mitä se olisi? Intuitiivisesti vastaan: enemmän yhteiskunnallisia ja naisen mielen sisäisiä mahdollisuuksia pyrkiä onneen, etsiä totuutta sekä kehittää itseään ja maailmaa suuntiin, joita emme osaa vielä kuvitella. Sen sijaan, että käytämme naisten päivää tapana tehdä uusia raja-aitoja naisen ja miehen välille, voimme paikantaa keskimääräisen suomalaisen naisen vuonna 2012 ja miettiä mitä hänen eteensä voisi tehdä.

Ensimmäinen virhe on kuvitella nainen pelkäksi yksilöksi, jonka pelot, toiveet, halut ja unelmat olisivat ainutlaatuisia ja vain hänen omiaan. Sukupuoli jäsentää Suomessa yhteiskunnallisia mahdollisuuksia ja persoonan sisäistä maailmaa eli kaikkea sitä mitä nainen on ja voi olla. Eri tasoisten lasikattoilmiöiden ja toisaalta keskimääräisesti heikomman kunnianhimon syitä voidaan selitellä sosiaalisella konstruktionismilla ja epäilyttävillä evoluutiobiologisilla argumenteilla, mutta mikään ei pelasta meitä politiikalta.

Meidän on valittava jatkammeko samalla arvoperustalla, joka naisen alunperin vapautti vai tavoittelemmeko ensisijaisesti jotain muuta tasa-arvon kustannuksella? Tällä hetkellä olemme vapauttamassa yksilöä ja tavoittelemme kilpailukykyä valtiona, massana ja joukkona eri kokoisia yksityisiä yrityksiä. Toistaiseksi valtio on taannut tasa-arvon ja naisen kasvun mahdollisuuden, mutta tulevaisuutta voi yhtä hyvin määrittää oligarkkien, varakkaiden perheiden ja suurten yritysten luoma laki- ja normijärjestelmä.

Valtion ulkopuolella, äärimmäisessä kilpailuyhteiskunnassa nainen joutuu todistamaan oman arvonsa useammin ja useammassa paikassa. Tämä ei tarkoita pelkästään laittomuuden tilaa vaan naisten ja miesten sosialisaatiota, josta huolehtii pienemmät ja eriytyneemmät tahot: perheet, kommuunit ja yritykset. Ajatus naisen ja miehen keskinäisestä tasa-arvosta ei säily elleivät nämä tahot sitä halua. Tämä tarkoittaa, että nykyisestä naisen yhteiskunnallisesta ja mielen sisäisestä tilasta on kiittäminen hyvinvointivaltiota ja siihen vaikuttaneita historiallisia ajatusvirtoja.

Naiselle todennäköisiä tulevaisuuskuvia on kaksi. Molemmissa tapauksissa valtio menettää merkitystään toimijana ja valtaa saa ylikansalliset instituutiot sekä globaalisti verkostoituneet yritykset. Molemmissa tapauksissa ‘yksilö vapautetaan’ enemmän tai vähemmän. Ensimmäisessä eli paremmassa vaihtoehdossa nainen onnistuu yksilöllistymisessään ja pystyy laittamaan kampoihin häikäilemättömille pääomien verkostoille, joissa useimmat häviävät. Toisessa vaihtoehdossa kriisiytynyt läntinen maailma alkaa vähitellen suhtautua ihmisoikeuksiin luksuksena ja säästötoimenpiteiden seurauksena naiset syrjäytytetään työmarkkinoilta halvemmalla automaatiolla. Tässä dystopiassa mikään ei estä naista muuttumasta historialleen tutuksi koti- ja seksiorjaksi.

Kovan luokan yhteiskuntatieteilijä Risto Heiskalalta on ilmestynyt  teos Talous ja yhteiskuntateoria I, joka pitäisi kuulua jokaisen itseään kunnioittavan taloustietelijän peruslukemistoon. Perusteellisen ja järkälemäisen kirjan kantava teema kuvataan juhlallisesti esipuheessa:

“Taloudella on historia: talous ei aina ole ollut sitä, mitä sillä nykyisin käsitämme, se ei ole toiminut aina samoin periaattein ja keinoin eikä sen yhteiskunnallinen paikka myöskään ole ollut sama kuin nykyisin. Siksi muutokset ovat mahdollisia ja todennäköisiä myös tulevaisuudessa, vaikka päivänpoliittisessa keskustelussa yleiseksi muodostunut taloudellisten välttämättömyyksien retoriikka viekoitteleekin uskomaan päinvastaista

Toisaalta juuri tässä vaihtoehtojen puuttumisessa on jotain hyvin olennaista siitä logiikasta, jolla talous toimii kelluvien arvojen ja valuuttojen aikakaudella ja joka pakottaa uskomaan tietyn tuotantomauden epähistoriallisuuteen”

Taloustieteilijällä on taipumus yleistää länsimaisen markkinatalouden malli koskemaan koko ihmiskuntaa. Johtopäätökseen voidaan päästä vain ajattelemalla ensin ihmisten sisältävän samanlaisia taloudellisia motivaatioita kulttuurista riippumatta. Tähän yhdistetään oletus ihmisen taloudellisesta perusluonteesta, homo economicuksesta. Taloudellinen olento tavoittelee kaikissa valintatilanteissa suurinta mahdollista hyötyä ja minimoi kustannuksia. Taloudellinen laskelmointi tehdään itsenäisesti ja riippumattomana yhteisön tai kulttuurin sääntelystä.

Toiseksi taloustieteilijä yleistää resurssien niukkuuden vaikutuksen käyttäytymiseen. Taloustieteen lähtee ajatuksesta, että resursseja ei voi olla koskaan ihmisen tarpeisiin nähden liikaa, ja valinnat sekä ratkaisut täytyy taloudellistaa vain silloin, kun ne ovat niukkoja. Niukkuus itsessään oletetaan absoluuttiseksi, resurssin määrälliseksi vähyydeksi.

Todellisuudessa niukkuus on aina suhteellista ja kulttuurista. Määrällisesti runsas resurssi voi olla haluttu ja arvostettua, kun taas kaikki eri kulttuurien käyttämät niukat reurssit eivät välttämättä synnytä taloudellista laskelmointia. Kaikki riippuu resursseille annetusta kulttuurisesta arvosta. Saman resurssin saatavuus voi vielä vaihdella ilman, että se johtaisi käyttäytymisessä ‘taloudellistamiseen’.

Ihmisiä on kautta aikojen kuollut nälkään, vaikka saatavilla on ollut biologisesti ravinnoksi kelpaavaa, mutta kulttuurisesti ravinnoksi kelpaamatonta: hyönteisiä, kasveja, eläimiä ja muita ihmisiä. Ennen kuin ravinnon niukkuudesta voi edes puhua, kulttuuri on jo vaikuttanut asiassa määrittelmällä mikä on “resurssi”:

Kalaharin autiomaassa elävät bushmannit käyttävät ravinnokseen tiettyjä kasveja silloin, kun niitä esiintyy runsaasti ja vähemmän niukkoina aikoina, mutta heidän suhteensa kasveihin ei muutu. Niukkoina aikoina kasvit ei ole arvostetumpia eikä niitä tavoitella kiihkeämmin kuin yltäkylläisinä aikoina.

Paimentolaiskansoilla on tavallista, että karjan teurastamista ravinnoksi viivytetään niin pitkään kuin mahdollista, sillä karjan mahdollisimman suuri pääluku nostaa omistajiensa suhteellista statusta. Lihasta tulee runsaudestaan huolimatta niukka hyödyke.

Köyhät panamalaiset pientalopojat suhtautuvat kulutukseensa tyydyttämälllä ainoastaan perustarpeensa ja kaikki sen ylittävä nähdään kielteisenä: ylellisyytenä tai paheena. Huolimatta siitä nähdäänkö talonpoikien ideologia toiminnan syynä tai “jälkikäteisenä” reagointina kurjaan asemaansa, he eivät nimenomaan pyri maksimoimaan heille kalliiden ja siksi niukkojen resurssien käyttöä.

Antropologinen aineisto ei myöskään tue hyödyn maksimoinnin ja kustannusten minimoinnin oletusta. Poihjois-Amerikan intiaanikansojen keskuudessa on tunnettu potlatch-juhla, jonka aikana juhlan isäntä jakaa runsaita lahjoja tuhoamalla samalla omaa omaisuuttaan. Juhlan tarkoituksena on näyttää, ettei maallisella mammonalla ole merkitystä. Ihmiset maksimoivatkin sosiaalisia arvojaan, vaikka se olisi taloudellisessa mielessä tuhlaavaa, epätaloudellista tai suorastaan järjetöntä.

Perjantai-iltapäivä tiedekirjasto Tritonian neljännen kerroksen pyöreissä pöydissä etenee vaivalloisesti. Kandidaatin tutkielma on tuntunut omaan treenityyliini nähden sopimattoman painavalta jo ainakin yhdeksän sivun verran; sen verran kuin puserruksessani on sivuja.

Lähden pöydästäni aina turhaantuneena, mutta tällä kertaa olen poikkeuksellisen harmissani sillä en pystynyt loihtimaan edes riittävää määrää kapulakieltä “päivittäisen kirjoitussaldon” saavuttamiseksi. Tyydyn toteamaan, että tieteellisessä kirjoittamisessakin tarvitaan muusaa, joka voisi löytyä Cafe Oscarin huolettomasta ilmapiiristä. Tilaan hissin ja pohdin valmiiksi Oscarissa usein aikaa viettävien ihmisten potentiaalia herättää minussa piilevää lahjakkuutta.

Kuljen tritonian varashälyttimien ohi ja olen jo selvästi jo rentoutuneempi. Ehkä en tarvitsekaan muusaa vaan ainoastaan kahvin. Lempipöytäni on varattu, joten etsin katseellani seuraavaksi sopivinta istuintilaa. Silmäni eivät kuitenkaan enää havainnoi, koska korviini kantautuu kaksi erillistä, mutta täydellisesti toisilleen sopivaa äänilähdettä. Aivan kuin Jing ja Jang olisivat olisivat tulleet lihaksi ja hakeneet Vaasan yliopistoon.

Edellisellä kerralla nämä kaksi veivät esseeltäni ainakin tunnin enkä silti muista oppineeni heiltä mitään käyttökelpoista. Kaiken lisäksi he tuntuvat keskustelevan samasta aiheesta tai ainakin heidän äänenpainonsa vaihtelevat yhtä äkillisesti. Istun parin penkin päähän, jotta he eivät ainakaan heti rekisteröisi läsnäoloani ja luulisi minun jälleen salakuuntelevan.

Jos saisin näistä kahdesta irti jotain vallankumouksellista tutkielmaani liittyen, se ei ainakaan johtuisi heidän kunnioittavasta asenteesta toisiaan kohtaan:

Faktalon: Taasko sinä hoet tuota samaa. Mikset vaan voi hyväksyä, että naiset eivät halua johtotehtäviin yhtä usein kuin miehet?
Humpules: Miten minun pitäisi se hyväksyä?
Faktalon: Lopettamalla sukupuolikiintiöiden kannattaminen
Humpules: Mitä se sitten todistaisi naisista ja miehistä?
Faktalon: Väkinäinen tasa-arvoistaminen ei poista miesten ja naisten välisiä eroja yhteiskunnallisten tehtävien jakaantumisessa.
Humpules: Puhutko niistä eroista, jotka olivat olemassa 200, 100 vai 10 vuotta sitten? Miten käsittelet sitä väkinäistä tasa-arvoistamista, jonka vuoksi naiset ylipäätään otettiin mukaan työmarkkinoille vapaana työvoimana, ja jonka seurauksena naiset ovat levittäytyneet paitsi melkein jokaiseen ammattiin, myös enemmistöksi korkeimmissa koulutusinstituutioissa.
Faktalon: On eri asia pyrkiä tasa-arvoon jatkuvasti suosimalla tiettyä ryhmää, kuin antaa kaikille samat mahdollisuudet. Naisille annettiin mahdollisuus kohota sosiaalisesti ja sen he myös tekivät.
Humpules: Historiallisesti tehtiin vähän enemmän kuin annettiin vain “laillinen” mahdollisuus. Ilman teollistumista, Euroopan kaksoisvallankumousta tai valistusajattelun perinteitä ei olisi kinä syntynyt poliittista toimintaa, joka korostaa naisten yhtälaisia mahdollisuuksia elää miesten rinnalla samanarvoisina.
Faktalon: Eihän ongelma olekaan samanarvoisuus vaan sukupuolen merkityksen poliittinen vääristely. Sukupuolikiintiöt eivät edes yritä antaa naisille mahdollisuutta edetä heidän omilla ehdoilla.
Humpules: Naisia syrjitään edelleen monilla tavoilla työmarkkinoilla ja kotona, vaikka lailliset oikeudet ja velvollisuudet ovat suurimmaksi osaksi samanlaiset. Tämä erillinen kohtelu kertoo, että naisten “omilla ehdoilla” ei ole riittävästi merkitystä. Unohdat myös, että omat ehdot pitää ensin tiedostaa ennen kuin niitä voi alkaa hyödyntää yhteiskunnassa.

Tämän eleen olin nähnyt ennenkin. Faktalon nousi hermostuneen oloisena pöydästä ja käveli myyntitiskin luokse. Faktalon ei ollut tietoinen tiskin kulkusuunnan muutoksesta ja pysähtyi hämmentyneenä. Hän alkoi huutaa myyjälle, joka pelästyi ja loikkasi keittiön puolelle. Toinen myyjä tuli ottamaan rahat Faktalonin kahvista, joka oli kovin mielissään saatuaan 19-vuotiaan naisihmisen pelkäämään. Pöytään palatessaan, Faktalon hymyili ensiksi minulle, muttei tapansa mukaan pystynyt heittämään mitään leikkisää esimerkiksi Deja Vu -kokemuksesta. Minäkin pysyin hiljaa.

Faktalon: Mitä tarkoitat? Eikö nainen osaa ajaa omia etujaan vai eikö nainen tiedä omaa parastaan?
Humpules: Naiset edut määrittyvät edelleen miehisestä lähtökohdasta käsin. Tämä tarkoittaa, että 200 vuotta sitten nainen näki omat etunsa hyvin eri tavalla kuin nykyään. Naisen omasta mielestä hänelle oli edullista päästä taloudellisesti ja säädyllisesti hyviin naimisiin. Naisen rooli ja naiselliset hyveet syntyivät miehelle alisteisessa suhteessa eli naisen etu oli enemmän tai vähemmän miehen etu. Nykyään naisen rooli ei ole yhtä lailla selkeä, mutta silti ikivanhat naiselliset hyveet, kuten siveys, hoiva, nöyryys ja empaattisuus määrittävät naisen omastakin mielestä hänen “etuaan”. Nämä edut siirtyvät suoraan yhteiskunnallisten tehtävien jakamiseen.
Faktalon: Entä jos nainen on luonnostaan empaattisempi, nöyrempi, taipuvaisempi hoivaan ja siveämpi soidinmenoprosesseissa koska se on evolutiivisesti johdonmukaisinta?
Humpules: Ei ole kyse siitä mitä nainen “loppupeleissä” on vaan siitä miten arvotamme yhteiskunnassa näitä ominaisuuksia. Kun nimeämme esimerkiksi sotilaalle tietyt yhteiskunnalliset tehtävät, tämä prosessi ei ole mitenkään “käytännöllinen” eli sotilas voisi yhtä hyvin rakentua toisenlaistenkin ominaisuuksien varaan ja silti esimerkiksi huolehtia valtion puolustuksesta. Yhteiskunnallisten tehtävien arvottaminen on aina poliittinen kamppailu.
Faktalon: Anna esimerkkejä tällaisista yhteiskunnalllisten tehtävien määrittelyn muutoksesta?
Humpules: Suomalaisessa yhteiskunnassa tasa-arvokeskustelu on yleensä ollut kaksinaismoralistinen sillä nationalistinen yhteishenki on sekoittunut sukupuolisyrjintään. Siksi saatetaan puhua samanaikaisesti hyvin intohimoisesti tasa-arvosta ja silti olla sovinisteja. Kuitenkin suomalaisen miehen roolissa painotetaan nykyään enemmän pehmeämpiä arvoja, kotitöiden tekemistä, neuvottelua ja objektiksi asettumista tyylin ja koreilun avulla. Nämä ovat aitoja muutoksia siinä, miten mies näkee oman etunsa.
Faktalon: Eikö sukupuolisyrjintä ole Suomessa paljon pienempi asia kuin luokkien väliset erot?
Humpules: Empiirisesti argumenttisi olisi kai aika helppo todistaa, mutta pitää muistaa, että historiallisesti jyrkät luokkayhteiskunnat ovat aina samaan aikaan olleet patriarkaalisia yhteiskuntia, joissa “naisen etu” ei ainakaan rakennu mitenkään omaehtoisesti naisen kautta vaan maskuliinisten sukuperinteiden kautta. Miestenvalta tukee luokkayhteiskuntaa.
Faktalon: Mielestäsi meidän pitää sukupuolikiintiöiden ja muiden valtiollisten toimien avulla riittävän pitkään auttaa naista tulemaan niin “omaehtoiseksi” kuin mahdollista, jotta normit ja “naiselliset hyveet” alkavat rakentua naisten kautta ja liittyvät kaiken aikaa vähemmän miesvallan ylläpitämiseen. Kuulostaa järkyttävän kalliilta ja pikkumaiselta.
Humpules: Valtiollisten toimien pitää perustua muuhunkin kuin tasa-arvoon. Ei ole järkeä uhrata resursseja pelkästään tähän, mutta miesten ja naisten välistä todellista tasa-arvoa voidaan valtiollisesti viedä eteenpäin. Siitä, miten asiat ovat ei voi koskaan sanoa miten asioiden pitäisi olla. Thomas Moren lausuma fakta pitää muistaa, kun pohditaan sukupuolten yhteiskunnallista merkitystä.
Faktalon: Miksi muuten sinä olet päässyt johtaja-asemaan, vaikka olet naismaisimpia miehiä mitä tunnen?
Humpules: Luultavasti siksi, että parisuhteemme aikana olen joutunut kasvattamaan munaa enemmän kuin riittävästi.

Presidenttiehdokkaista on tehty muutamassa päivässä kymmeniä erilaisia vertailuja ja arviointeja, joista jotkut heijastavat ainoastaan vaalien tunkeutumista arkeen. Ihmiset saavat mahdollisuuden purkaa monia henkilökohtaisia tunnetilojaan presidentinvaalien kautta ilman sen erikoisempaa kiinnostusta vaalien merkitystä kohtaan. Hyvää tässä on politiikan laajentuminen kansalaisyhteiskuntaan ja huonoa sen unohtaminen, että yhteiskunnassa pitäisi tehdä harkittuja, suurta kokonaisuutta koskevia valintoja tulevaisuuden kannalta.

Arvioissa ja vertailuissa yhteistä on klassinen suomalainen tapa korostaa muodollista pätevyyttä. Suurin kiihotuksen kohde on juhlalliselta kuulostavat kansalliset virat tai niihin verrattavat työtehtävät, kuten Hovioikeuden viskaali, varatuomari ja Eduskunnan puhemies. Muodollisen tai virallisen korostaminen liittyy suomalaiseen kansallisidentiteetiin, jossa herra ja renki elävät edelleen. Muodolliseen tai viralliseen yhdistyy pyhyyden ja juhlallisuuden kokemus ja epäviralliseen tai yksityiseen taas rengen arkisuus. Pätevyys on suomalaisessa hengessä vieläkin vahvasti muodollista, yhteiskunnalliseen statukseen sidoksissa oleva asia. Tästä syystä on hyvin vaikea nähdä maailmaa parantava, paikkaa ja työtehtävää vaihteleva rauhanalähettiläs riittävän pätevänä virkaan, joka edelleen kuuluu (ihmisten mielessä) muodollisesti herralle.

Näin on siitäkin syystä, että keskusteluissa korostetaan Presidentin arvojohtajan ulottuvuutta, joka liittyy ennen kaikkea sellaiseen sopivuuteen, jossa Haavisto on ylivoimainen Niinistöön nähden, sillä Niinistön muodolliseen pätevyyteen kuuluu sellainen etäisyys arvoihin, jota hän on ylläpitänyt koko kampanjan ajan. Hänestä ei ole sopivaa julistaa arvoja kovin äänekkäästi eikä käyttäytyä näkyvän empaattisesti. Arvojen nimeäminen on hänelle vaikeaa, koska arvojen valintaa on hankala perustella rationaalisesti. On helpompaa esiintyä järjen eli muodollisen puolella, vaikka Niinistön järki on tietenkin arvojen perusteella valittu, yksi rationaalisuus monista.

Rakas puolustuspoliittinen kokonaisratkaisu

Kirjoitan sinulle, koska olen ollut huolissani elämäsi suunnasta. Tuntuu, ettet enää pidä yhteyttä, ja silloin, kun jotain sinusta kuulen, kerrot vain vanhoja tarinoita, joista ei käy ollenkaan ilmi mikä on elämäntilanteesi, päämääräsi tai unelmasi tällä hetkellä. Viimeksi kuulin sinusta TV1:n presidenttitentissä, jossa moni muukin esitti huolensa. Olit lähettänyt heille saman kirjeen, jonka lähetät useimmille poliitikoille.

Kerroit kirjeessä, että kaikki on samalla tavalla kuin ennenkin. Ystäväsi Vellu on edelleen sama vanha ilkeä itsensä. Hän kolkuttelee etu- ja takaovellesi, jonka lisäksi uhkaa heittää kiviä kattoikkunasta jos et pidä miespalvelijoitasi vartioimassa suuren kartanosi joka kolkkaa. Palvelijoillesi kuuluu hyvää ja heitä on edelleen kolmesataaviisikymmentätuhatta, sillä kartanosi vaatii vähintään sen verran palvelijoita, jotta Vellu saadaan pidettyä aisoissa.

Kerrot samalla, että et voi edelleenkään soittaa ystävällesi Eikalle tai muillekaan, sillä he ovat epäluotettavia. Palvelijasi ovat tottuneet työskentelemään miesten kesken ja heidän on vaikea tottua uusiin ihmisiin. Sinua ei haittaa, että maksat pelkästä sisätiloissa seiskoskelusta suuria summia, sillä ajattelet kartanon hengen säilyvän hyvänä, kunhan palvelijoita on paljon samassa tilassa ja kaikki uskovat seisoskelun kannattavan. Varoitat lopuksi, että jokaisen, joka yrittää tunkeutua elämääsi, tulisi pitää mielessä mitä viimeksi tapahtui, kun Vellu sai tiirikalla takaoven auki. Palvelijasi yllättivät hänet hiipimästä ullakolla ja, vaikka he eivät saaneet Vellua kiinni, tämä ärsyyntyi riittävästi painuakseen ulos samasta ovesta mistä oli tullutkin.

Kuitenkin huolestuttavinta TV1:n presidenttipaneeliin lähettämässäsi kirjeessä oli se mitä et kertonut. Olet vanha ja mahdollisesti seniili, mutta en olisi ystäväsi ellen kertoisi sinulle totuutta. Olet sen ansainnut kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen. Olen pahoillani jos kertomani tulee shokkina, mutta ajattelevan vain parastasi.

Et asu enää vanhassa kartanossasi vaan olet muuttanut kaupunkiin, tarkemmin sanottuna kaupungin lähiöön. Asut pilvenpiirtäjäkompleksissa ja sinulla on 126 naapuria, joita tapaat päivittäin, kun hoitajasi ulkoiluttaa sinua pyörätuolissasi. Jokainen näistä naapureista on facebookystäväsi ja teillä on oma ryhmä, jossa jaatte tietoa taloyhtiön asioista, neuvottelette tulevista hankinnoista ja laitatte alulle monta rakkaustarinaa. Kovina talvina joudutte yhdessä luomaan lunta ja kummasti yleistyvien tulvien sattuessa olette koko naapuruston voimin auttamassa palolaitosta palauttamaan tiet ajokelpoisiksi ja sähköverkon toimintakykyiseksi. Taloyhtiönne on esimerkki kiinteästä yhteisöstä, jossa kaikki tarvitsevat toisiaan.

Vellu pääsi hoitoon ja on muuttunut mies. Käytte yhdessä lounaalla ja vaihdatte jääkiekkokortteja aina kun Vellu kiireiltään ehtii. Välillä Vellu käy nostalgisesti kerrotalosi ovella kolkuttamassa, mutta ei ehdi edes sisään, kun naapurisi tulevat jo muistuttamaan sopivista vierailuajoista. Vellu on selvästi ymmärtänyt kuinka tärkeitä ystävät ovat.

Vainoharhaisuutesi on saanut pelottavia piirteitä, sillä vaikka kartano ja Vellu ovat mennyttä, olet pitänyt kaikki kolmesataaviisikymmentätuhatta palvelijaa. Yhä useammat eivät koe tarvetta ilmestyä vanhan kartanosi raunioille norkoilemaan, mutta periytyvä velvollisuudentunto pitää palvelijoiden uudet sukupolvet seisoskelemassa entisen kartanosi liepeillä kuulostelemassa josko Vellu sieltä kohta taas tulisi kiusaamaan. Nämä menneisyyteen takertujat eivät edes huomaa, että sinulla olisi täysin uudenlainen työ tarjolla pilvenpiirtäjässäsi. Eivät he edes voi ymmärtää, koska sinä itsekään et niin tee.

Vaasan Sosiaalidemokraattisten opiskelijoiden puheenjohtaja Pekka Tuuri kuvasi mielipidekirjoituksessaan Vaasan yliopiston poliittista tilannetta porvarihegemoniaksi. Osuva ja rohkea teksti antoi ymmärtää, että Vaasan yliopiston kampukselta löytyy vain yhdenlaista poliittista ajattelua. Monet Tuurin teeseistä pitävät paikkansa, mutta hän ei huomannut, että Vaasan yliopistossa ei vallitse pelkästään porvarihegemonia vaan myös patriarkaalinen hegemonia.

Tuuri on järkyttynyt, miten Vaasan yliopistossa on aukko vaihtoehtoisten mielipiteiden kohdalla ja hän pitää yliopiston oikeistolaista suuntausta luonteeltaan äärimmäisenä. Samalla tavalla on järkyttävää, miten kampuksen patriarkaalinen kulttuuri sulkee sisäänsä kaiken vaihtoehtoisen ja asettuu miesten ja naisten minärakenteeseen ainoana oikeana maailmankuvana.

Ylioppilaskunnan edustajistoon päässeistä n. 75% on miehiä. Luvuissa tämä tarkoittaa, että 30:sta uudesta edaattorista kahdeksan on naisia. Suurimman edustajistoryhmän Warranttilaisten edaattoreista vain kaksi eli 18% on naisia. Hallinnoivien humaanien listalla oli taas selvä enemmistö naisia, mutta vain kaksi heistä pääsi läpi neljän miehen lisäksi. Jokainen muistaa VYY:n vaalipaneelin, jossa ainoa nainen oli opiskelija-aktiivi ja vanha edaattori.

Mieskeskeisyys on muutakin kuin valtapaikkojen jakamista. Se on tapa olla ja elää. Sukupuolirooleista puhuttaessa konservatiivisuus on aina enemmän hyödyksi miehille ja Vaasan yliopistossa konservatiivisia sukupuolirooleja uusinnetaan (ei uudisteta) joka päivä pienillä teoilla. Viattomalta vaikuttava pukeutumisen ”muita yliopistoja siistimpi” normi paljastuu nopeasti valtarakenteeksi, jossa naisen on viime kädessä tarkoitus samastua miehen tarpeisiin ja kilpailla muiden naisten kanssa miesten huomiosta.

Nuorten tyttöjen persoona kärsii tilanteesta eniten, koska se rakentuu patrikaalisen hegemonian varaan viiden opiskeluvuoden aikana. Persoonasta tulee naismainen lukemattomien Oscar-käyntien, luentojen, sitsien ja Fonailtojen seurauksena. Vähitellen opitaan ihannoimaan sankarilliseksi itsensä tekeviä miehiä, haukkumaan muita naisia halvoiksi lutkiksi ja laskemaan äänen volyymitasoa, kun kyse on seksistä. Tirskahdus pervojen juttujen jälkeen kertoo häpeän ja halun sekaisesta tunteesta, kun ei ole oikein varma menettääkö maineensa. Naisellinen arvokkuus voi saada merkityksensä vain patriarkaalisen kulttuurin kautta ja itsenäinen nainen tarkoittaa tässä perinteessä vain mahdollisuutta nousta yhteiskunnan hierarkiassa niin kauan, kun se ei uhkaa miesten ylivaltaa. Naisten huonompi itsetunto on suoraa seurausta tästä valtarakenteesta.

Vaasan yliopistossa naiset ovat usein olleet päättäjän pallilla, mutta vain jos he ovat jo omaksuneet mieskeskeisen kulttuurin, jossa ongelmanratkaisu olisi varmaan Pekka Tuurin sanoin oikeistolaista. Liian itsenäiset ja kovaääniset naiset tuomitaan huonoiksi naisiksi tai oudoiksi humanisteiksi miesten, mutta erityisesti naisten taholta. Porvarihegemonian muuttaminen on yksinkertaisempaa kuin patriarkaalisen hegemonian purkaminen, mutta perinteet ovat yhteydessä toisiinsa. Jo tästä syystä edustajiston ja ehkä koko yliopiston käytäntöjen tarkistaminen ja demokratisoiminen olisi paikallaan.

Kuvitellaan, että halu ei ole käsitteellisesti mitään tiettyä tai ainakin, että halu on määriteltävissä hyvin vapaasti. Kuvitellaan, että halu tunteena on monimutkainen ilmiö, jossa tunteiden kielellinen sisältö on aina mukana siinä miltä, miten ja milloin “kehossa tuntuu”. Kuvitellaan, että halun rajaaminen esimerkiksi seksuaaliseen haluun on myös tapa jäsentää käsitteellisesti halua, vaikka halua voisi samoissa tapauksissa rajata muillakin tavoilla.

Kuvitellaan, että seksuaalinen halu ei ole ensisijaisesti sukupuolista halua. Kuvitellaan, että  sukupuolisesta halusta tulee “miesten ja naisten kehoissa tuntuvaa” vasta sosiaalisen prosessin myötä, jossa sitä jäsennellään kulttuuristen sääntöjen mukaisesti.

Ajatellaan, että nainen voisi haluta ainakin tiettyyn pisteeseen asti samalla tavalla kuin mies ja toisin päin. Nainen voisi haluta yhtä aktiivisesti, itsekkäästi ja pelkistetysti kuin mies. Toisaalta mies voisi haluta yhtä passiivisesti, muihin (naiseen) samastuen ja kokonaisvaltaisesti kuin nainen. Ajatellaan, että aktiivisuus ja passiivisuus, vastaanottaminen, antaminen ja saaminen ovat käsitteitä, jotka kuvaavat lähinnä ihmisten tai sukupuolten välistä dynamiikkaa ja historiallisia valtasuhteita.

Ajatellaan, että ihmisten kokemus itsestään haluavan olentona on aina yhteydessä kokemukseen persoonana ja yhteisön jäsenenä. Ajatellaan, että haluavan olentona ihminen paljastaa aina tapojamme ajatella miehiä naisia yhdessä, ei sängyssä, vaan yhteiskunnassa.

Kerrotaan naisille ja miehille, että normeihin ja rooleihin pitäisi osata ottaa etäisyyttä. Kerrotaan naisille, että lutka on käsitteenä vain yksi tapa jäsentää yhteiskunnallista elämää ja yksilöllistä kokemusta. Kerrotaan miehille, että saalistushalu on yksi tapa erottaa naisellinen läheisyyden kokemus ja tuntemisen kokonaisuus seksuaalisesta halusta.

Tullaan yhdessä.